Pakkoko on paras muusasi?

Kaikkea toimintaamme ohjaa motivaatio. Vieläpä aina itse tehty motivaatio. Lopputulosmotivaatio toimii silloin, kun tekeminen itsessään ei viehätä, mutta asian saaminen tehdyksi antaa tekijälleen tyydytystä. Tällaisia asioita voivat esimerkiksi olla siivoaminen, tiskaaminen tai renkaiden vaihto. Tekemismotivaatio liittyy kaikkeen, jonka teemme mielellämme – mieli mukana tekemisessä. Tekeminen tuottaa tekijälleen mielihyvää ja tyydytystä. Negatiivisin  vaikkei suinkaan aina tehottomin motivaatio on uhkamotivaatio. Se käynnistää toimintamme, kun yritämme välttää tekemättä jättämisestä koituvia seuraamuksia. Tällöin tavoite ei motivoi ja tekeminen on usein vastenmielistä – teemme mieltämme vastaan. Kuva tyytymättömästä asiakkaasta, potkuilla uhkaavasta esimiehestä, suuttuvasta puolisosta… Keksimme mielessämme, mitä voi tapahtua ja motivoimme itsemme toimimaan kuvitelmiemme ohjaamina.

Räntäsateisena aamuyönä muinaisaikojen metsästäjä ei varmaankaan hihkunut riemusta katsellessaan likaisena, nälkäisenä, palelevana ja pelokkaana (ja todennäköisesti myös kipeänä) ahavoituneita, halkeilevia ja känsäisiä jalkapohjiaan. Tuskinpa hän tuumaili: ”Tämä se vasta on elämää! Nytpä lähden metsälle.” Motivaatio syntyi todennäköisemmin tyhjästä vatsasta – metsästäjä nautti syömisestä ja oli varmaankin nähnyt ympärillään myös niitä, jotka olivat jääneet ilman saalista. Urhoollisuuden muistelu ja sankaritarinoiden kertominen vatsa täynnä lämpimällä iltanuotiolla oli epäilemättä mukavampaa kuin elannon hankkiminen. Jo ajatuskin ruoan perässä juoksemisesta paljain jaloin hyhmäisellä tundralla sai hyvän olon tunteen häviämään metsästäjien mielistä. Huoli ja epätietoisuus seuraavasta näläntunteen häätämisestä johti kehossa samoihin kemiallisiin myrskyvaroituksiin kuin tänäkin päivänä. Vaisto ja lajitoverien havainnointi pisti jotkut – usein hyväkuntoisimmat – jatkamaan, koska näytti selvästi siltä, että harvemmin herkutelleet nälkiintyivät, heikkenivät ja sairastuivat muita helpommin. Syntyi luonnollista valikoitumista – selviäjiä, joiden jälkeläisiä me kaikki olemme.

Olipa kerran mies, joka tammikuisena pimeänä pakkasaamuna alkoi kaivaa autoaan yön aikana auratusta puolimetrisestä kinoksesta. Yhtäkkiä pahaa aavistamaton, uninen töihin lähtijä putosi puristavaa rintaansa pidellen polvilleen lapioonsa nojaten. Naapuri hälytti ambulanssin, ja kun tilanne oli asianmukaisesti selvitetty ja välitön hengenvaara vältetty, mies sai lääkäriltään ohjeita tulevaisuutta varten. Ylipainoa ja korkea kolesteroli. Yrittäjän stressi ja epäsäännölliset elämänravat. Pitkät työpäivät, epäsäännöllisesi liikuntaa ja unta ja säännöllisesti kahvia, tupakkaa, rasvaista pikaruokaa ja alkoholia. Henkilökohtaisen  heitteillejätön seurauksena sydän alkoi anoa virkavapaata. Lääkärin neuvot ja oma ymmärrys johtivat miehen päättelemään, että keho tekee konkurssin, jos tavat eivät muutu. Tapahtuman viisastamana mies päättää hankkia asiaan liittyvää materiaalia, kuuntelee ja lukee asiaa koskevat uutiset ja saattaapa liittyä vielä potilasyhdistykseenkin pysyäkseen varmasti ajan tasalla.

Jokainen ruoka-annos, jokainen henkisesti hiertävä tapahtuma elämässä, kaikki, mikä ylipäänsä voi uhata miehen kohtaloa ja tulevaisuutta saa ansaitsemansa huomion osakseen. Tulevaisuuden valinnat ja päätökset sisältävät taustaoletuksen mahdollisista uhkista. Sairastuminen on ollut pitkäaikainen prosessi, niin myös paraneminen. Oireita tai ei – miehemme käy säännöllisesti tarkastuksissa, eikä lopullisen parantavan hoitotoimenpiteen perään kysele kukaan.

Lähes viikottain joku julkisuuden henkilö tilittää lehdissä ja lööpeissä, kuinka sairastuminen on pysäyttänyt ja laittanut  elämän  uuteen  järjestykseen. Monet kertovat arvojensa muuttuneen. Se on paljon sanottu, jos se pitää paikkansa.

Samana pimeänä pakkasaamuna toinen mies toisella parkkipaikalla kaivaa autoaan samanlaisesta puolimetrisestä kinoksesta. Samalla lailla; kuin salama kuulaalta pakkastaivaalta, noita ampuu nuolensa ja töihinsä kiirehtijä jää kumaraan polviinsa nojaten ja alaselkäänsä voivotellen. Lapio kävelykeppinään hän vääntäytyy sisään ja saa varatuksi ajan työterveys huoltoon vielä samaksi päiväksi. Vaivan syyksi ja kaiken pahan aiheuttajaksi saatetaan tuomita varhainen, kylmä aamu, lapio, raskas lumi tai varomaton taivutus. Vaivan nimeksi voidaan antaa myös revähdys; venähdys, kramppi, nikamalukko tai välilevyn repeämä. Äkillinen tapahtuma, kuten toisessakin tapauksessa, mutta monen mielestä sen aiheuttaja on ulkoinen, itsestä riippumaton syy. Vaivan paranemisenkin ajatellaan tapahtuvan sulakkeenvaihdon lailla, naksauttamalla jotakin paikoilleen tai auki. Ei mikään prosessi sen enempää sairastumisen kuin paranemisenkaan suhteen. Kun paraneminen sitten tapahtuu, nopeasti tai hitaasti, se ei tavallisesti johda kovinkaan pitkäaikaisiin muutoksiin elämäntavoissa. Rinnan puolelta oireileva käy vuosittain kontrollissa, oli hänellä oireita tai ei. Selän puolelta parantumista pidetään ulkoisen vaivan poistumisena eikä tarvetta seuraamiseen koeta olevan. Elämäntapasairaus on monelle tuttu käsite. Sen rinnalla voisi puhua myös elämäntapaterveydestä. Terveyden suhteen uhka motivoi valitettavan usein tekemis- ja lopputulosmotivaatiota tehokkaammin. Teemme vapaaehtoisesti vain sitä, mikä meistä on mukavaa.

Vanha kiinalainen sanonta: “Kun ihmiset aikoinaan pyydystivät hevosia juosten, kaikki, jotka juoksivat, eivät varmasti saaneet hevosta kiinni. Mutta on myös varmaa, että jokainen, joka hevosen sai kiinni, juoksi.”

Kategoria(t): Mieli Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.