Mitä moderni harjoitusterapia on ja mihin sillä pyritään

Harjoitusterapia osana kuntoutumista tuki- ja liikuntaelimistön vaivoista

Meillä jokaisella on yksilöllinen tapamme ajatella, oivaltaa ja oppia. Havainnointimme, tarkkaavaisuutemme, ajattelumme, muistimme ja käyttämämme kieli vastaanottaa, käsittelee, soveltaa ja luo tietoa. Joka hetki terapeuttien on syytä pitää mielessä ihmisen yksilöllinen asiantuntijuus vaivojensa ja elämänsä suhteen sekä kokemuksellisuuden osuus sairauksissa, erilaisissa oireissa ja niille annetuissa merkityksissä.

Ihmisen omalla aktiivisella toiminnalla voi olla kolmenlaista vaikutusta hänen terveyteensä: Se voi joko parantaa, huonontaa tai ylläpitää sen hetkistä tilannetta. Terapeuttisen harjoittelun osuus kuntoutuksessa onkin varsin monitahoinen. Harjoitusterapia on yksilöllistä liike- ja liikuntahoitoa, jota käytetään muun hoidon tukena erilaisissa terapeuttisissa tarkoituksissa.

Toiminnallisissa tuki- ja liikuntaelimistön vaivoissa manuaalisilla hoidoilla saadaan usein varsin nopeita tuloksia liikkuvuuden paranemisen ja kipujen helpottumisen suhteen. Näiden tulosten ylläpysymiseksi ja paranemisen edistämiseksi on hyödyllistä käyttää passiivisten hoitojen tukena harjoitteita ja liikkeitä, joilla vaikutetaan mm. nivelten toimintaan, välilevyjen paineolosuhteisiin, hermokudoksen liikkuvuuteen, lihasten suojajännitykseen, lihasten aineenvaihduntaan, erilaisten voimaominaisuuksien parantamiseen ja asentojen korjaamiseen aina sen hetkisestä yksilöllisestä tilanteesta riippuen.

Erilaisia kuntoutuksen näkökulmia Sairauskeskeisessä lähestymismallissa kiinnostuksen kohteina ovat erityisesti miten vaivat syntyvät ja etenevät väestössä, ongelmien syiden luova etsiminen ja löytäminen menneisyydestä, vaivojen kuvaaminen diagnooseilla ja vaivoille annetuilla nimillä, vaikuttamisen ulkopuolella olevien asioiden vahva esille tuominen (kulumia, madaltumia, skolioosia, ei niille mitään voi, jne.), terapeutin asiantuntijuuden korostaminen, fokuksen kohdentaminen hoitoihin sekä neuvot opetella elämään tilanteen ja vaivansa kanssa.

Tällainen perinteinen kuntoutuskulttuuri on perustunut behavioraaliseen mekanistiseen ajatteluun oireiden yhteydestä niiden oletettuihin aiheuttajiin liittyvistä syy-seuraus-suhteista. Tämän pohjalta kuntoutustoimintaa on suunniteltu johdonmukaisin askelin eteneväksi projektiksi, jossa alussa tutkitaan, testataan ja mitataan erilaisia ominaisuuksia, kuntoutuksen aikana harjoitellaan näitä samoja mitattuja ominaisuuksia ja lopuksi ollaan tyytyväisiä edistyksestä ja raportoidaan kuntoutustoimenpiteiden tavoitteet saavutetuiksi. Harjoitusterapia eikä muukaan kuntoutustoiminta kuitenkaan palvele asiakasta optimaalisesti, jos toiminnan taustalle kuuluvat käyttöteoriat toimivat suodattimina ja silmälaseina joiden läpi terapeutti tarkastelee asiakastaan. Tällöin asiakkaasta saattaa tulla terapeuttinsa viimeiseksi lukeman kirjan tai käydyn kurssin uhri. Esimerkkeinä voisi mainita erilaiset hoitokaavat tai käypähoitosuositusten orjallinen seuraaminen, jossa selkäkivulle, niskakivulle, tenniskyynäpäälle ynnä muille on omat testaus- ja hoitokaavansa. Neurologit tuskin suostuisivat toteuttamaan päänsäryn hoitosuositusta tai sisäelinlääkärit vatsakivun hoitosuositusta ilman tarkempaa tietoa oireiden alkuperästä. Ihmiselämän ja koetun terveyden sijoittaminen vuokaavioihin on ihmiselämän monitahoisuutta aliarvioivaa ja yksinkertaistavaa. Ihminen ei ole biologinen koje, jonka toimimaton osa paikallistetaan ja korjataan tai vaihdetaan toimivaan.

Usein selkä- ja muihin kipuihin ja niistä paranemiseen liittyy monenlaisia vaiheita, jolloin hoitotoimenpiteitä ja harjoitteitakin muutetaan aina tilanteen etenemisen mukaan. Näin ollen ei ole laadukasta antaa esimerkiksi “yleisjumppaohjeita” selkä- lonkka- tai niskakipuihin. Liikuntaan liittyvät yleisohjeet ovat pääasiallisesti tarkoitettu oireettomille ihmisille. Harjoitusterapiassa liikkeet taas liittyvät ihmisen sen hetkiseen terveydentilaan ja tilanteeseen kudos- ja toiminnan tasolla.

Moderni kuntoutuskulttuuri Modernissa terveyskeskeisessä työotteessa korostuvat terapeutin taustaoletukset, arvot ja asenteet. Kuntoutuksen huomio ja toiminta suunnataan siihen, minkälaista elämää asiakas haluaisi elää. Terapeutti uskoo ja arvostaa asiakastaan. Terapeutti on terapiatilanteessa asiakastaan varten eikä asiakas vahvistamassa terapeutin itsetärkeyttä. Terapeutti omaa varauksettoman luottamuksen asiakkaan riittävään motivaatioon ja voimavaroihin halutun muutoksen saavuttamiseksi. Terapeutti luottaa riittävästi kykyihinsä auttaa asiakastaan ja saa asiakkaan luottamaan tämän omin kykyihin. Terapeutti hyväksyy oman rajallisuutensa ja osaa hyödyntää sen; kaikkea ei voi tietää, mutta kaikesta tietoa on hankittavissa ja opittavissa. Katse suuntautuu ihmiseen yksilönä. Ongelmien uskotaan kuuluvan elämään ja niitä ratkotaan tässä hetkessä. Ajatellaan tämän hetkisen toiminnan luovan tulevaisuutta. Ongelmat ovat elinkautisen sijaan jaksoja tai elämänvaiheita. Elämään opettelemista harjoitellaan kehittämällä uusia strategioita ja ongelmanratkaisutaitoja. Ollaan herkkänä poikkeuksille ja muutoksille. Kiinnostus kohdistuu asiakkaan asiantuntijuuteen ja sen kehittämiseen.

On tärkeää muistaa, että väline on viesti: se miten terapeutti toimii ja kommunikoi asiakkaan kanssa sisältää merkityksiä, jotka ovat sanojen ulkopuolella. Käyttämiemme sanojen lisäksi siirrämme jatkuvasti myös hiljaista tietoa ja sanomattomia merkityksiä. Elämällä edellä mainittuja terveyskeskeisen kuntoutuksen ydinuskomuksia todeksi, terapeutti luo jotain tärkeämpää: Kuntoutusprosessista tulee realistista ja inhimillistä toivoa tuottavaksi.

Moderni harjoitusterapia Jokainen harjoitusterapiatapahtuma on diagnostinen ja ohjattavat harjoitteet voivat muuttua harjoitusterapiakerrasta toiseen tai niihin voidaan lisätä tai poistaa harjoittelun osioita. Haastattelemalla, tutkimalla ja liikkeitä testaamalla selvitetään, minkälainen kuormitus provosoi ja millainen helpottaa asiakkaan sen hetkisiä oireita. Samalla kartoitetaan sitä, mikä osa asiakkaan oireista on sellaisia, joihin harjoitusterapian keinoin on mahdollista vaikuttaa. Nämä tiedot ohjaavat terapiatilannetta, jossa tarkoituksena on lisätä asiakkaan tietoa ja ymmärrystä vaivansa luonteesta, oppia keinoja ja taitoja oireiden hallitsemiseen, sekä harjoitella ja toteuttaa niitä käytännössä.

Harjoitusterapiatilanteessa kaksi ihmistä, asiakas ja terapeutti, kohtaavat ja sen kohtaamisen aikana he kommunikoimalla ja yhdistelemällä ajatuksiaan ja ideoitaan löytävät jotain sellaista, joka auttaa asiakasta eteenpäin tiedon, ajattelun, toiminnan, käyttäytymisen ja taitojen tasolla ja/tai helpottaa tai poistaa asiakkaan kokeman oireen tai haitan. Tilanne ei siis etene etukäteen tehtyä käsikirjoitusta orjallisesti seuraten, vaan tieto syntyy siinä hetkessä yhdessä toimien, tietoa vaihtaen ja tutkivalla oppimisasenteella. Tiedon arvo ei määrity sen oikeellisuuden mukaan, vaan enemmän sillä perusteella, kuinka käyttökelpoista ja toimivaa se on yhteisesti asetettujen tavoitteiden saavuttamisen suhteen. Etukäteen tietämisen sijaan uteliaisuus ja kiinnostus suuntautuu saavutettaviin muutoksiin. Tämä edellyttää terapeutilta riittävän laajaa teoriataustaa, johon terapeutti toiminnassaan voi nojata ja joista hän perustellusti voi tarkistaa suuntaa. Teoriat toimivat siten terapeutin toiminnan taustalla resursseina, joista ammennetaan näkökulmia, ideoita ja ajatusten siemeniä.

Ohjatussa harjoittelutilanteessa asiakkaalla on mahdollisuus kysyä ja kommentoida tuntemuksiaan. Terapeutti voi muuttaa harjoitetta tai korjata ja ohjata toteuttamistapaa niin, että sen voi tehdä kivuttomasti tai joissakin tapauksissa kivusta huolimatta. Samalla asiakas saa tietoa vaivastaan ja esimerkiksi siitä, miten kannattaa toimia, jos kipu sattuisi pahenemaan tai uusiutumaan. Kaiken kaikkiaan asiakkaan mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseensa ja/tai oireisiinsa lisääntyy ja hallinnan tunne oireidensa ja paranemisensa suhteen paranee. Oireiden hallinta omin keinoin taas vapauttaa tekemään monenlaisia asioita – ei tarvitse varoa tai rajoittaa tekemisiään. Kuoleman pelko ei estä kuolemasta, mutta se voi rajoittaa ja estää elämästä. Samoin kivun pelko ei estä kipuja tai muita oireita tulemasta, mutta se voi lamaannuttaa toimimasta kaikkina niinä hetkinä, kun oireet ovat lievinä tai poissa.

Moderni harjoitusterapia ei siis ole terapeutin laatiman harjoitusohjelman toteuttamista jonkin vaivan suhteen, vaan realiaikaista muutostyöskentelyä. Toimitaan, seurataan saatavaa palautetta, opitaan, korjataan ja kehitytään toiminnallisilla menetelmillä kokemuksellisesti ja dialogissa terapeutin ja oireiden kanssa. Fyysiseltä vaikuttava tapahtuma muuttuu siis terapiaksi vasta kun myös kognitiivinen eli tiedonkäsittelyyn liittyvä ulottuvuus on siinä läsnä. Vanha markkinointimantra siitä, kuinka asiakas on aina oikeassa, taipuu terapiamaailmassa muotoon: asiakkaan kokemus on aina totta – siksi asiakasta kannattaa kuunnella, sillä hän yrittää kertoa vaivansa diagnoosia ja useimmiten myös sitä, mikä siihen auttaa.

Tärkeä osa terapeuttista harjoittelua on sen annostelu. Annostelua ja harjoitusterapian etenemistä ohjaa kipu- ja harjoitusfysiologian sekä eri kudosten paranemisaikataulujen tuntemuksen lisäksi ymmärrys kivun ja muiden oireiden kokemuksellisuudesta ja ihmisten erilaisista oppimis- ja motivaatiostrategioista. Harjoittelu rakentuu ja etenee siten, että terapiakerran aikana ja kotiharjoittelussa tehtävät liikkeet, toistot, sarjat sekä hoitojakson kokonaispituus aikaansaavat oireiden helpottumisen lisäksi kudosten kuormituskestävyyden ja vetolujuuden palautumista ennalleen. Vaivan laadusta riippuen harjoitusterapia voi suuntautua esimerkiksi kudosvaurion paranemisen tukemiseen, oireiden helpottamiseen ja/tai toiminnan ja toimintakyvyn lisäämiseen. Tilannetta voisi verrata urheilijaan, joka harjoittelee jotakin tiettyä yksittäistä lajia. Jotta hän voisi harjoitella mahdollisimman hyvin, pitkään ja terveenä ja lisäksi suoriutua lajistaan parhaalla mahdollisella tavalla, on hänen harjoittelussaan tehtävä paljon muutakin kuin vain omaa lajiaan. Merkittäviä ovat mm. kuormituksen ja levon sopiva suhde, riittävän voiman harjoittaminen, kestävyyden harjoittelu, palautuminen ja palauttava harjoittelu, venyttely ja lihashuolto, ajattelu- ja keskittymistaidot, rentoutuminen, ravinto, jne.

Muusta liikunnasta harjoitusterapia eroaa lisäksi mm. siinä, että harjoitteiden tarkoituksena on juuri tässä kyseessä olevassa tilanteessa tutkia, testata, kartoittaa ja valita liikkeet, joilla voidaan vaikuttaa sekä oireita provosoiden että niitä helpottaen tai ne poistaen. Harjoitusterapian aikana asiakas oppii harjoitteet niin, että hän osaa toteuttaa ne hoitolaitoksen ulkopuolella – siellä oikeassa terapiassa.

Pitkäkestoinen kipu ja harjoitusterapia Joskus kivut ja muut oireet voivat pitkittyä ja vähitellen alkaa rajoittaa ihmisen arkea monin tavoin. Pitkittyneiden vaivojen kuntoutuksen käynnistyessä useimmiten ensisijaisia hoidon aiheita ovat kipu, hermoston toiminta, mahdollisen kudosvaurion paraneminen, toiminnan vajaus, oireisiin liittyvien huolien ja pelkojen hälventäminen ja ennen kaikkea asiakkaan edellä mainituista kokeman aiheutuvan haitan poistaminen tai minimoiminen. Pitkään selkäkipuja sairastaneilla selkälihasten heikkous syntyy pääasiallisesti siten, että kipu alentaa kykyä aktivoida selkälihaksia. Pitkäkestoisten tuki- ja liikuntaelimistön vaivojen kuntoutuksessa parhaat tulokset on saavutettu yhdistämällä manuaalisia hoitoja ja aktiivista harjoitusterapiaa. Erilaiset nousujohteiset harjoitusterapian muodot ovat kovaan tutkimusnäyttöön perustuen parhaiten vaikuttavia hoito- ja kuntoutusmuotoja pitkään kestäneissä tukirangan kivuissa. Tutkimukset puoltavat myös ajatusta mahdollisimman nopeasta palaamisesta arjen normaaleihin aktiviteetteihin jo kipujakson aikana. Samoin tiedetään, että liikkumattomuus lyhytkestoisenakin hidastaa paranemista ja normaaliin arkiaktiviteetteihin paluuta.

Harjoitusterapian vaikutuksia elimistöön Elimistö on hyvä mukautumaan siihen kohdistuvaan kysyntään. Suorituskykymme kestävyyden, voiman, nopeuden tai taidon suhteen paranee aina alkuksi toiminnallisesti eli elimistö oppii käyttämään olemassa olevia kudoksia tehokkaammin, entsyymiaktiivisuus lisääntyy ja hermoston paikallinen säätely tehostuu. Ensimmäisten noin neljän viikon aikana suorituskyky kehittyy siis hermojen ja lihaksiston yhteistyön paranemisen myötä: hermosto kytkee käyttöön enemmän motorisia yksiköitä ja oppii käyttämään olemassa olevia lihassoluja tehokkaammin. Samalla suoritus helpottuu myös liikeiden oppimisen myötä ja motoristen taitojen kehittyessä. Toiminnasta tulee taloudellisempaa. Alle neljässä viikossa kudosten rakenteissa solutasolla tapahtuu vain hyvin vähäisiä muutoksia. Tällainen alkuvaiheen voimanlisäys ja saavutettu kunnon kohentuminen häviää nopeasti, ellei harjoittelua jatketa.

Harjoituksen aikana elimistö väsyy ja kunto huononee: jokainen on kuntoilun jälkeen väsyneempi kuin alussa, samoin nopeatempoisen harjoittelun lopussa hitaampi kuin alussa ja voimaharjoittelun lopussa jaksaa nostaa vähemmän painoja kuin alussa. Rasitusta seuraavan levon aikana elimistö taas palautuu ja kehittyy. Harjoitellessa siis väsyy ja levossa elpyy. Jos harjoittelu tapahtuu liian usein tai liian rankkana, niin elpymistä ei ehdi tapahtua riittävästi ja tilanne ei etene haluttuun suuntaan. Samoin jos harjoittelua ei tehdä riittävän usein tai se on liian kevyttä, sillä ei saada aikaan harjoitteluvaikutusta, eikä sitä seuraavaa kudosten ylikompensaatiota. Samanlaisena toistettu harjoittelu alkaa tuntua helpommalta, mutta edistystä suoritustasossa ei tapahdu. Harjoittelun tuleekin olla taitavasti jaksoteltua nousujohteista hallittua ylirasitusta ja lepoa.

Kaikessa liikkumisessa tasapainon korjausliikkeet toteutuvat nopeilla lihassoluilla. Tästä syystä harjoitteita ei ole hyödyllistä tehdä vain hitailla lihassoluilla. Pitkäkestoisesti kehittävässä kuntoutuksessa on tärkeää kaikkien elinjärjestelmien ja niiden ominaisuuksien harjoittaminen heti kuntoutuksen alkuvaiheessa. Terapeuttisella harjoittelulla tulee ärsyttää ja kuormittaa monipuolisesti aerobista ja anaerobista aineenvaihduntaa, lihas-jännerakenteita sekä hitaita ja nopeita motorisia yksiköitä. Lisäksi on huolehdittava niin proprioseptiikan ja hermotuskyvyn kuin lihasten motoriikan ja koordinaation kehittämisestä.

Niin harjoitusterapiassa kuin muussakin harjoittelussa pyritään saamaan kudoksiin, lihaksiin, hermostoon ja hermolihasjärjestelmään pysyvämpiä rakenteellisia ja proteiinien muutoksia. Muutosten aikaansaaminen vaatii paljon toistoja ja työtä useiden viikkojen ja kuukausien ajan. Kun rasitusta nostetaan ja harjoittelua jatketaan yli neljä viikkoa, alkaa harjoittelun sivuvaikutuksena syntyä lisää verisuonia, lihassolut kasvavat, hermolihas–liitosten sekä hermohermo–liitosten toimintakyky kehittyy ja lihaskudoksen poikkipinta-ala lisääntyy. Lihaskudos tulee vahvemmaksi ja harjoittelutavasta riippuen myös väsymisen suhteen kestävämmäksi. Tämä elimistön mukautumis- ja muuntautumiskyky on tavallaan ohjattua mutaatiota. Toistuva fyysinen kysyntä alkaa muokata kehoa. Kehitys tapahtuu vähitellen elimistön omalla fysiologisella aikataululla, jonka suhteen oikaiseminen ei onnistu. Kudosten uusiutumismuutosten kannalta harjoittelua tulee jatkaa vähintään kolme kuukautta. Viimeaikaisten tutkimustulosten mukaan pitkäkestoisissa niska- ja hartiaseudun kiputiloissa paras hyöty saavutetaan vasta yli vuoden kestäneellä säännöllisellä harjoittelulla.

Pitkäkestoinen edistyminen kuntoutuksessa perustuu kaikkien elinjärjestelmien ärsyttämiseen vaihtelevilla harjoituksilla. Mitä harjoittaa, siinä kehittyy. Pianoa soittamalla ei kehity viulistina, eikä golfin tasoitus putoa sauvakävelemällä. Esimerkiksi voimaharjoittelussa isoilla kuormilla aiheutetaan mikroskooppisen pieni lihassoluvaurio, johon elimistö reagoi kiihdyttämällä proteiinisynteesiä harjoitetuissa lihaksissa ja harjoitetuissa motorisissa yksiköissä eli lihassoluissa. Tästä seuraa lihassolun poikkipinta-alan kasvua, josta seuraa voiman kehittyminen. Harjoitteilla siis ärsytetään ja häiritään elinjärjestelmän tasapainotilaa, jotta kehitystä tapahtuisi. Mikäli tasapainoon liittyvää asentotuntoa ja -aistia eli proprioseptiikkaa ei harjoiteta, se heikkenee, vaikka kuinka tehtäisiin voimaharjoitteita. Jos taas tehdään pelkkiä tasapainoharjoitteita, aerobinen kunto ja lihasvoima heikkenevät tai pysyvät ennallaan.

Harjoitusterapian jälkeinen kipu Joskus harjoitusterapian jälkeen oireet voivat aluksi provosoitua. Tällainen harjoitusterapeuttinen hoitoreaktio voi aiheutua useasta eri syystä. Tavallisin syy on harjoittelua seuraava treenauskipu eli proteiinisynteesi. Proteiinisynteesissä lihaskudoksessa tapahtuu mikroskooppista hajoamista, joka sitten harjoittelua seuraavasssa levossa korjaantuu. Vastoin tavallista uskomusta harjoittelukipua ei voi ennaltaehkäistä venyttelemällä, eikä se johdu venyttelyn puutteesta. Myös ärtynyt hermokudos voi liikuteltaessa reagoida kipeytymällä harjoittelun jälkeen. Välilevyperäisissä kivuissa harjoitusterapia tapahtuu asiakkaan tuntemusten ja kudoksista saatavan vasteen ehdoilla. Asiakkaan oireet ja tuntemukset ovatkin tärkeintä ensikäden palautetta tehtävien harjoitteiden suhteen.

Mikä liikunta on sopivinta selkäkipuiselle Kipuun liittyy usein pelkoa ja huolta siitä, että selässä on jotain “rikki” tai “pois paikoiltaan” ja liikkumalla voi pahentaa vaivaansa. Jos liikkuminen on kivuliasta, niin on varsin luonnollista, että ihminen ei halua toiminnallaan lisätä oireitaan. Huoli tilanteen huononemisesta johtaa helposti siihen, että ihminen alkaa välttämään tai rajoittamaan liikkumistaan.

Vanha tapa suositella uintia, kävelyä, pyöräilyä tai hiihtoa perustuu eniten siihen, että niitä lajeja voi harjoittaa selkä kohtuullisen kipeänäkin. Mikä hyvänsä liikunta parantaa kudosten aineenvaihduntaa ja verenkiertoa, jolloin kipuun liittyvä suojajännitys ja jäykkyys voivat vähentyä. Samalla kun huomaa voivansa liikkua, niin kipuihin liittyvä huolestuminen saattaa myös helpottaa. Mikään liikunta sinänsä ei ole toista parempaa kipeän selän paranemisen suhteen. On kuitenkin hyödyllisempää harrastaa mitä tahansa sellaista liikuntaa josta itse pitää, kuin jonkun toisen suosittelemaa “pakkopullaa”. Terapeuttinen harjoittelu on siis yksilöllistä harjoittelua yksilöllisessä tilanteessa, ei niinkään yleisliikuntaa.

Modernissa kuntoutuksessa tulee huomioida samanaikaisesti:

kivun hoito, kudosvaurion paraneminen, hermoston toiminta, asento- ja  tasapainoaisti, vaikuttaja-vastavaikuttajien toiminta, liikkuvuus, hormonaalinen toiminta, anabolian tukeminen, harjoituksen rytmitys, ravinto, ajattelutaidot, oppimisstrategiat, ongelmanratkaisutaidot, motivoitumisstrategiat, sosioekonomiset tekijät.

Kategoria(t): Keho Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.