Mistä sinä sen tiedät?

Me jokainen tarkastelemme ja havainnoimme sekä itseämme että ympäristöämme. Päättelemme, valitsemme, ajattelemme ja teemme keräämiemme havaintojen perusteella itse oman totuutemme. Käytämme aivojamme ja ajatteluamme – alamme uskoa asioita. Synnytämme omia uskomuksia ja otamme muilta jo valmiiksi pureskeltuja faktamuksia.

Kun suomalainen jääkiekkoilija kärysi omissa MM-kisoissamme dopingista, niin esitettiin runsaan banaanisyönnin laukaisseen poikkeuksellisen douppaavan reaktion pelaajassa. Jokin aika sitten suuressa sanomalehdessä asiantuntijalääkäri kumosi kyseisen teorian tieteellisenä mahdottomuutena. Samana päivänä toi anoppi Oulusta tullessaan paikallisen sanomalehden. Urheilusivuilta osui silmiini suuri uutinen, jossa toisen lääkärin suulla kerrottiin saman kiekkoilijan harvinaisesta sisäerityksestä. Uutinen poisti viimeisenkin epäilyksen häivän hänen yltään. Pääkaupunkiseudulla noin miljoona ihmistä “tietää” syyllisyydestä ja kuudensadan yhdentoista kilometrin päässä satatuhatta ihmistä “tietää” syyttömyydestä. Mitähän Jyväskylässä “tiedetään”?

Me tiedämme ja ymmärrämme kaikenlaista. Se mitä tehdään ja sanotaan tarkoittaa jotain ja se miten tehdään ja sanotaan tarkoittaa jotain ihan muuta. Monissa työyhteisöissä  kaikkitietäväisyys on kroonistanut henkiset hiertymät ja äärimmillään tilanne on saattanut altistaa peruuttamattomiin voimavararikkoihin. Tilanteen rauhanomaista ratkaisua ei edesauta se, että kaikesta huolimatta tiedämme varmasti mitä joku tarkoittaa sillä, kun ei katso silmiin eikä kutsu minua pojan ristiäisiin ja kun ne kuiskuttelivat, niin ne katsoivat minua sen jälkeen sillä lailla.

Kaikki ymmärtäminen on oikeastaan eriasteista väärin ymmärtämistä. Niiden ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät vain vähän väärin, on helppo toimia ja kommunikoida. Jos väärinymmärrystä on runsaasti, niin mahdollisuudet elää ja työskennellä yhdessä heikkenevät ja tilalle tuotetaan helposti epäilyjä ja kuvitelmia. Alamme ohjata mielessämme kauhuelokuvaa siitä, mitä tulee tapahtumaan ja varaamme itsellemme elokuvassa pääosan. Muiden “näyttelijöiden” rooleista haastamme esiin ne puolet jotka tarvitsemme. Harva osaa riidellä yksinään. Kun uskomme ja tiedämme muitten sanomisten ja tekemisten tarkoittavan jotakin, niin usein lisää näkökulmaa voi saada kysymällä varmuuden vuoksi itseltään: “Mistä minä varmasti tiedän hänen tarkoittavan  sitä?” Tarkoittaako se, ettei katso silmiin sitä, että valehtelee? Valehtelenko minäkin aina kun en katso toista silmiin? Jos haluaa uskoa jotakin mikä ei ole totta, niin kannattaa antaa itselleen lupa uskoa mukavia asioita.

Varsin tavallisia ihmissuhteiden kuluttajia ovat myös suomen kansan kestosuosikit: väärässäolemisen vaikeus ja oikeassaolemisen pakko. Jos käyttää elämänsä vältellen väärässäolemista ja epäonnistumisia, niin samalla väistelee taitavasti myös onnistumisen kokemukset. Se on myös varma tapa tukahduttaa avoimuus ja uteliaisuus elämään. Omaan elämään. Tunteet ja mielialat tarttuu ja monistuu. Kun purkaa huonoa tuultaan lähimmäisiinsä, niin huono tuuli ei siirrykään itsestä pois, vaan se leviää. Ja tartunnan saanut altistuu levittämään sitä edelleen. Jollei sitten satu muistamaan, että teemme itse kaikki tunteemme. Rakkauden, vihan, lempeyden, raivon, ärsytyksen, …

Jos joku ärsyttää minua, niin se ärsytyshän on minussa. Ärsyttäjällä voi olla puoliso, joka on mennyt rakkaudesta hänen kanssaan naimisiin. Ja lapsia, jotka ovat ylpeitä vanhemmastaan. Ja vanhemmat, jotka ovat huolehtineet ja varjelleet pikku ärsyttäjää. Ärsyttäjä ei siis ärsytäkään kaikkia. Mitenkäs se on mahdollista, jos kerran minä ja pari muutakin meidän töissä on todennut hänet ärsyttäväksi? Silloinhan se voi tarkoittaa, että osaan tehdä itselleni paljon muutakin, mitä luulin muiden aikaansaannoksiksi. Osaan saada itseni raivon valtaan, tehdä itseni vihaiseksi, tehdä itseni rakastuneeksi ensisilmäyksellä … … .

Kuka käyttää sinun aivojasi? Vain sinä itse. Jos saamme osaksemme huonoa palvelua tai kohtelua, niin itse päätämme vastaammeko töykeyteen töykeydellä. Jos liikenteessä sattuu toimimaan siten, että pääsee kuulemaan kun joku testaa tööttiä tai kommunikoi käsillään, niin silloinkaan ei huono olo voi siirtyä autosta toiseen. Kuinka se voisikaan, jollei itse tee tunnetta itselleen? Hymyilkää hyvät ihmiset – sekin tarttuu. Entäpä kun päätämme ettemme voi lähteä pienten lasten kanssa matkalle, kun lapset ei jaksa tuntikausien autossa istumista, niin kumpi sitä matkaa ei jaksa – lapsi vai vanhempi. Lapsi voi tarvita tuntien autossa viihtymiseen muutaman ylimääräisen pysähdyksen ja lelulla leikkimisen ja kirjan lukemisen ja tietokilpailun ja …. Parempi pysyä kotona, kun lapsi ei jaksa istua hiljaa paikallaan autossa niinkuin aikuinen.

Tai kun aamulla herätämme hellästi lapsemme, niin lapsen painajaiset ovat pullamössöä sen tunteen rinnalla, jonka vanhempi voi itselleen tuottaa: “Otapas nyt yöpuku reippaasti pois niinkuin isot pojat!” “Syöppäs nyt reippaasti niinkuin isot pojat!” “Äläpäs nyt vetkuttele, vaan pue vaatteet ripeästi niinkuin isot pojat!” “Panepas nyt vauhtia siihen kenkien laittoon niinkuin isot pojat!” “No niin, alapas nyt tulla sieltä, niin lähdetään nyt äkkiä, ettei tule kiire!” ?!?!?

Minkälaisilla aamumantroilla sinä haluaisit aloittaa uuden ihanan ainutlaatuisen päiväsi? Isällä vähän puristaa rinnasta niinkuin isoilla pojilla, mutta kyllä tämä tästä menee nopeasti ohi.

Positiivista ajattelua ei ole positiivisten puolien hakeminen ja esiin kaivelu kaikissa elämän ilmakuopissa, vaan niiden uusien mahdollisuuksien näkeminen ja tiedostaminen, jotka ovat antaneet vielä odottaa toteutumistaan.

Kategoria(t): Mieli Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.